Ajatuksia itsenäisyydestä ja menneestä.

Aika kuluu nopeasti, vaikka 30 vuotta sitten eräs perjantai tuntui jatkuvan loputtomiin. Isäni kuoli silloin 71 vuotiaana. Olin ollut aina isän poika, joten menetys tuntui vielä pahemmalta. Tuosta marraskuun päivästä neljän kuukauden päästä kuoli mummoni. Nyt on kulunut 30 vuotta ja maailma on aivan erilainen, kuin silloin. Mitä mahtaisi sanoa isäni ja mummoni, jos eläisivät. Miehelle joka oli eturintamalla 5 vuotta olisi varmaan vaikeaa uskoa Neuvostoliiton hajonneen tai että juna menee Mäntsälään. Isäni ja mummoni olivat sukupolvea, jotka olivat nähneet huonot ajat. Suomi otti heidän nuoruudessaan hauraan itsenäisyyden ensi askeleita. Oli tahoja, jotka eivät tahtoneet Suomen olevan itsenäinen. Suomalaisten sisu ja kansallistunne sekä vahva yhteinen näkemys Suomen tulevaisuudesta yhdisti tarpeeksi ihmisiä ja Suomi selvisi ihmeen kaupalla vastoinkäymisistä, sisällissodasta, maailmansodasta ja jälleenrakentamisesta. Sukupolvet uhrasivat terveytensä, monet jopa henkensä rakkaan Suomen edestä. Mitä mahtaisivat nuo sukupolvet miettiä nykymenosta. Uskoisivatko he mistä kaikesta me tappelemme keskenämme. Uskoisivatko he sen ahneuden määrää, joka tuntuu pyörittävän maailmaa tätä nykyä. Uskoisivatko he miten me ennemmin lyömme, kuin autamme lähimmäistämme? Voisivatko menneet sukupolvet uskoa, että emme saa Suomea nousuun pienen tyrskyn jälkeen, sillä he elivät melkoisen myrskyn silmässä tehden pyyteettömästi töitä uskoen, että vielä on tuleva parempi aika. Menneillä polvilla ei ollut aikaa tapella turhista. Toki jokainen aika luo ihmisille omat haasteensa, minäkin koin sen 25 vuotta sitten. Kaikesta huolimatta toivon etukäteen oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille. Uskon meidän kaikkien ymmärtävän sen merkityksen, sillä nyt meillä itsellä on mahdollisuus päättää asioistamme. Itsenäisyys antaa meille myös mahdollisuuden toteuttaa yli 70 vuotta vanhaa käytäntöä: kaveria ei jätetä, ei missään olosuhteissa.  jarkkowallenius.fi