EU

                                                           EU

Torilla Järvenpääpäivänä, minulle tuli juttelemaan yli yhdeksänkymmentävuotias mies. Keskustelimme mm Venäjästä ja Eu:sta.

Keskustelun aikana tuli hyvin selväksi miehen ajatus, siitä mikä olisi yksi tärkeimmistä asioista maailmassa, sama sana mikä toistui viisi vuotta sodassa olleen  oman isäni puheissa jatkuvasti. Sana oli rauha. Meidän pitää puhua rauhan sanoja. Ei sodan, kuten esimerkiksi pakotteet ja  boikotointi, vaan ymmärrys yhteistyö ja se, että emme pyri nostamaan itseämme kaiken yläpuolelle arvostelemalla tai tuomitselemalla.

Mietin.että sotaa eivät tahdo yleensä koskaan ne, jotka sodan ovat läpikäyneet, sillä sodalla ei ole koskaan voittajia vaan ainoastaan häviäjiä.

Ensin ovat poliitiikot hävineet , kun heidän työnsä ei ole tuottanut tulosta, sitten kaikki sotaan osallistuneet kansat lukemattomien uhrien ja hävityksen seurauksena.

Tietenkin diktaattorit tai muut vallanhaluiset, mutta myös huonosta sisäpolitiikasta ulkopolitiikkaan huomion kääntävät hallitsijatvoivat haluta sotaa.

Sodasta tuli mieleen Venäjä. Mikä on sen motiivi Krimin suhteen? Onko se sisäpoliittinen tilanne vaiko joku muu?

Mietin aikaa taaksepäin, mitä on tapahtunut? Kylmä sota, jossa kaksinapainen maailmanjärjestys loi tietyllätapaa turvaa, on kaatunut. Venäjä on enään suurvalta ei supervalta, kuten ennen. Vanhat sosialistimaat ovat yksi toisensa jälkeen itsenäistyneet ja monet liittyneet Natoon.

Päähäni pälkähti ajatus, mitäitä ajattelisin, jos olisin itse Venäjän presidentti? Kaikki vanhat liittolaiset ovat pois, vanha vihollinen tulee pikkuhiljaa lähemmäksi, on ongelmia oman maan sisäpolitiikassa. Naapuriin on syntynyt ja vahvistumassa vahva talousalue, jonka jäsenmaista monet ovat vanhan vihollisen Naton jäseniä . Tuntisinko olevani ahdistettu nurkkaan pyrkisinkö ystävystymään ja vahvistamaan suhteitä länteen,, entä jos länsi ei olisi suopea lähestymiseeni, vaan tuntuisi lännen eristävän maatani lisää. Mitä tekisin?Tietäen maani olevan maailman rikkain luonnonvarojen suhteen, mutta yhteiskuntajärjestyksen suhteen alkutekijöissä valtavan myllerryksen jälkimainingeissa. Maani olisi demokratian askeleilla vasta ala-askelmalla, mutta maatani verrattaisiin jo satoja vuosia demokratiassa olleisiin maihin. Niin mitä tekisin??

Olisiko minulla muuta mahdollisuuta, kuin tehdä samoin miten tekee nurkkaan ahdistettu karhu. Karjua ja murista, kertoa toimillani olevani nurkassa ja toivoa, että muut maat jo ymmärtäisivät tilanteeni. Toivoisin muiden valtioiden ymmärtävän, että ison maan johtajana, olen silti. vain tavallinen ihminen , joka toimii tilanteen pakottamalla tavalla. Jälkipolvet päättäisivät teinkö oikein vai väärin.

Havahduin mietteistäni naapuriteltan megafonin ääneen ja totesin että olimme keskellä kiivainta Eu:n vaalitaistoa, jossa pyritään selvittämään, minkälaisia ehdokkaita on tarjolla ja mitkä asiat olisivat heille tärkeitä. Ajattelin oliko yksikään ehdokas miettinyt suhdettaan tai Eu:n suhdetta Venäjää.

Pitäisikö meidän Eu:n jäsenenä muistaa myös Venäjää, eikä sulkea sitä pois kaikesta yhteistyöstä puhua sitä rauhan-, eikä sodankieltä, kuten tuo vanha mies oli sanonut ja mitä oma isänikin oli painottanut.

Olisiko niin, että meidän ei kannattaisi liittyä Natoon, sillä se on sodankieltä Venäjälle. Vanhan ajan jäänne kylmästä sodasta, johon emme halua palata, vaan tehdä töitä Eu:n yhteisen puolustuksen puolesta. Rauhankieltä siitä tekisi se, että Eu ottaisi Venäjän mukaan yhteistyöhön, tavalla tai toisella, jotta Venäjä ei jää kaiken ulkopuolelle, sama pätee talouteen. Pääsisimmekä sillä ison pahan karhun murahduksista vai onko ihmisluonne sellainen, että sen on pakko saada uhka jostain, vaikka väkisin. Onko niin, että emme osaa elää rauhassa, ilman todellisia tai kuvitteellisia uhkakuvia.

Tulisiko meidän kuitenkin uskoa ihmisten järkeen ja hyvyyteen ja olla niin itsenäisenä kansana, kuin Eu:n jäsenenä siltojen avaajana, eikä sulkijana, auttaa ja antaa myös mahdollisuus maille, jotka eivät ole vielä saavuttaneet tarpeeksi korkeaa askelmaa demokratian askeleilla.. Tukea heitä, jotta heidänkin demokratiansa saavuttaisi sellaisen  tason, että voisimme hymyillen puhua   mm: tasa-arvosta, ihmisoikeuksista, luonnonsuojelusta, oikeudenmukaisuudesta. Ne arvot, jotka tuntuivat olevan edellisten sukupolvien toiveissa haaveena, joista me jo voimme puhu toteutuneena haaveena.

Nostin päätäni ja katselin torin tapahtumia, jossa  väen paljouden keskellä oli useiden puolueiden telttoja. Kaikki poliitiikot tekivät töitään hymyillen hyvässä hengessä. Mietin miten hyvä maa elää ja asua meille onkaan kehittynyt alle sadassa vuodessa Ihmiset voivat toteuttaa itseään, tehdä haaveistaan totta. Olla sitä mitä ovat, puhua mitä haluavat.

Meidän tehtävämme on ylläpitää ja parantaa omaa kansallisvaltiota, joka turvaa kaikkinaisen hyvän kansalaisilleen, mutta antaa vapauden toimia itsenäisesti pyrkien myös omaan hyvään, niin kauan kuin se ei riistä tai alista muita kansalaisia. Toteuttaa unelmiaan, unohtamatta myös tiettyjä velvolvisuuksiaan valtiotaan kohtaan, eli muita kansalaisia kohtaan.

Voimme olla onnellisia siitä mitä meillä on, sen ovat aikaisemmat sukupolvet meille antaneet, heistä kymmenettuhannet kovimmalla mahdollisimmalla hinnalla, hengellään. Meidän velkamme heille on vaalia sitä perintöä, Pitää Suomi itsenäisenä, mutta Eu:n jäsenenä pyrkien turvaamaan kansalaistensa kaikkinaisen hyvinvoinnin.

Huomaan torin tyhjentyvän, haikein mielin lähden kotiin. Kävellessäni autolle tulevat isäni sanat mieleeni: ”Muista poika, suomalainen kansa on ystävällinen ja auttavainen muita kansoja kohtaan, paitsi niitä jotka pyrkivät hallitsemaan pakolla sanelemaan mitä tehdä, se kun ei ole itsenäisyyttä”